Heikkoa on pakko puolustaa

Rakas päiväkirja! Minulla on aika monta tosi hyvää koiraystävää, joiden kanssa on hauska peuhata. On kuitenkin myös niitä, joiden kanssa ei oikein tulla juttuun. Oikein isoja mustia koiria pitää joskus vähän varoa, sillä ne ovat aika pelottavia. Myös samanikäisten tyttökoirien kanssa tulee joskus pientä sanaharkkaa siitä, kuka meistä oikein on pomo.

Huonoiten tulen kuitenkin toimeen saksanpaimenkoirien kanssa. Sellaiset koirat toimivat usein esimerkiksi poliisikoirina. Heille minun täytyy aina rähistä.

Tämä kaikki on yksinomaan mamman syytä. Kun tämänlainen koira lähestyy lenkkipolulla, huomaan heti että mamma muuttuu jännittyneeksi. Hän saattaa myös kiskoa hihnaa tiukemmalle. Toki minä näistä vihjeistä ymmärrän, että vastaantulevaan lajitoveriin on suhtauduttava varovasti.

Mamma on kertonut, että ihan pienenä pentuna hän oli kamalasti säikähtänyt kohti juoksevaa, irrallaan olevaa saksanpaimenkoiraa. Varmaankin se oli ihan ystävällinen ja oli vain tulossa tervehtimään, mutta mamma oli pötkinyt kauhuissaan pakoon.

Tuosta säikähdyksestä hän ei ole päässyt vieläkään eroon, vaikka on jo ihan aikuinen ihminen. Muut ihmiseläjät ovat ehdotelleet, että hänen pitäisi mennä siedätyshoitoon vaikkapa jonkin kivan poliisikoiran luo.

En ole vielä ainakaan kuullut, että hän olisi uskaltautunut moiseen. Siihen asti minun siis täytyy vain pitää meidän puoliamme lenkkipolulla.

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi