Tavallista elämää

Rakas päiväkirja! Voi, kuinka mukavaa on loikoilla auringossa ja sohvalla ja ihan missä tahansa uudessa lyhyessä kesäturkissa. Ihmisiin verrattuna meidän karkeakarvaisten mäyräkoirien kesäkarva vaihtuu tosin kovin tuskallisesti. Ihmiset heittävät talviturkin hypätessään ensimmäistä kertaa järveen, minulta talvikarva nypittiin jälleen karvatuppo kerrallaan. Mutta nyt on kevyt ja helppo olo!

Elämä on tällä hetkellä ihan tavallista. Ei oikeastaan ole paljon kirjoitettavaa. Käyn vuoroin papan ja mamman kanssa lenkillä, enemmän viime aikoina tosin papan kanssa. Kummallinen pikkuihminen kiljuu ja yrittää lyödä ja repiä minua aina kun on tarpeeksi lähellä.

Makoilen pihalla auringossa aina kun mahdollista. Jos näen jäniksen tai haistan tuoreet jäljet, säntään haukkuen perään. Joskus yritän saada lintuja kiinni, mutta en onnistu koskaan. Verijälkeäkin olen päässyt jo kokeilemaan, vaihtelevalla menestyksellä.

Tuhmuuksiakaan en oikein enää jaksa tehdä, olen kai jo sen verran aikuinen. Hetkinen, kun mietin: Siitä on jo tosi, tosi pitkä aika, kun olen viimeksi vaikka syönyt kenkää tai avannut laukun ja syönyt sen sisällön. Pitäisiköhän alkaa jo verestää vanhoja muistoja? Ai niin, paitsi tietysti karkaaminen. Se minulta onnistuu luultavasti vielä ikivanhanakin.

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi