KUVA: IIRIKSEN KOTIALBUMI Uin aina koiraa, tietenkin.

Mummuiässä uimamaisteri

Rakas päiväkirja. Aina näin kesäaikaan tulee mietittyä uimisasiaa. Se on ikään kuin pinnassa. Minun uimistani voi parhaiten kuvata erään tuntemani hauskan sedän sanoilla ”pikku hiljaa”.

Olen nimittäin ollut tänä kesänä paljon rohkeampi vesipeto kuin viime kesänä. Ja jo viime kesänä uin enemmän kuin edelliskesänä. Mitä tästä mahtaakaan seurata? Seitsenkymppisenä, siis ihmisten mittapuun mukaan kymmenvuotiaana saatan olla jo aikamoinen uimamaisteri.

Silti teen hyvin itsenäisesti päätöksen siitä, menenkö uimaan vai en. Ihmiseläjien houkuttelut menevät usein kuuroille korville – jos ulkona on tosi kuuma, voin hyvinkin tyytyä vain kahlailuun tai varjossa loikoiluun. Ja kun uiminen kovasti houkuttaa, molskautan veteen.

Aika mukavasti vesi kuitenkin virkistää, kun on hellepäivä. Esimerkiksi jäljestystouhuissa pappa saattaa valella turkkiini vettä, ja heti tuntuu nuuskiminen paljon mielekkäämmältä.

Jäljestyshommassa teen muutenkin paljon sellaista, mikä muuten ei onnistuisi millään. Minä syöksyn veteen jäljen perässä, vaikka siellä kelluisi jääpuikkoja ja imureita ja mustia isoja koiria. Siinä puuhassa mikään ei pelota.

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi