Vaativa, hellyttävä ja ymmärtävä katse

Rakas päiväkirja! Olen ihan tottunut siihen, että ihmiseläjät aika lailla keskustelevat minusta. Yleensä puhe on ihailevaa ja kehuvaa: ”hyvä Iiris”, ”ai kun hieno tyttö” tai ”hienosti ohitit tuon toisen koiran”.

Viime aikoina puheissa on ollut taas uusia sävyjä. Ihmiset ovat nimittäin keskustelleet katseestani. He ovat pohtineet, kuinka samojen ruskeiden nappisilmien tuijotus on välillä innokas ja iloinen, välillä vaarattoman viaton ja toisinaan suorastaan paheksuva.

Pää kallellaan helpompaa: Jos ihmiset esimerkiksi syövät jotain oikein hyvältä tuoksuvaa herkkua, vaikka makkaraa, istun yleensä heidän vieressään ja tuijotan. Katseen sävy on aneleva, joskus vaativa.

Yleensä tuijotus ei tuota tulosta, mutta joskus vieraammat ihmiset heltyvät katseeni alla. Olen huomannut, että kun laittaa pään kallelleen, he heltyvät helpommin.

Kun en millään haluaisi lähteä lenkille samaan suuntaan kuin ihmiset, katseeni on uppiniskainen ja paheksuva. Laitan neljä tassuani tiukasti maahan ja tuijotan. Toisinaan se auttaakin.

Joskus kotona tapahtuu jotain erikoista, siirrellään vaikka sohvaa tai muutetaan huonekalujen järjestystä. Silloin tapitan nappisilmilläni, ja katseeni kysyy: ”Mitä ihmettä nyt oikein tapahtuu?”

Vinkuminen auttaa aina: Jos revin hajalle minulle annetun pahvilaatikon, saatan urakan jälkeen nuolla tassujani ja ohimennen vilkaista ihmiseen kuin sanoakseni: ”huomasitkos, kuinka taitava minä olen?”

Jos taas hajotan jotain, mitä en olisi saanut rikkoa ja minua torutaan, olen hetken hyvin nolona ja pian anelen viattomasti: ”älä ole enää vihainen, leikitäänkö?”

Kun haluan ulos eikä kukaan tunnu huomaavan, menen istumaan jalkojen juureen ja tuijotan syyttävästi. Jos tuijotus ei auta, menen oven eteen ja alan vinkua. Silloin yleensä ihmiset liikahtavat.

Joskus osaan myös viestittää katseellani ja olemuksellani ymmärrystä. Jos mammalla vaikka on paha mieli, katson häntä viisaasti ja saatan nuolaista poskesta.

Laumani ihmisjäsenten mielestä pahinta on kuitenkin syyllistävä katse. Sen kohteeksi ihmiset joutuvat silloin kun joudun jäämään yksin kotiin toista kertaa saman päivän aikana.

Ja sitä ihmiset eivät meinaa kestää – yleensä saankin sen jälkeen kaikenlaisia herkkuja.

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi