Vaaroja metsäpolulla ja lipaus naamaan

Vuh, rakas päiväkirja! Elämässä on aina välillä vauhtia ja vaarallisia, joskus suorastaan pelottavia tilanteita.

Jokin aika sitten metsälenkillä möyrytessäni kuulin yhtäkkiä kummallista eläinten ääntä. En aluksi kiinnittänyt siihen huomiota, mutta sitten ihmisetkin alkoivat katsella ympärilleen.

Huomasimme, että ylhäältä päin kuului saaliinhimoista huutoa. Päällämme, ja erityisesti minun pääni yläpuolella kaarteli kanahaukkapariskunta, jotka pitivät minua silmällä. Hui!

Ihmiset ottivat minut heti vierelleen eivätkä päästäneet yhtään silmistään. Onneksi haukat lennähtivät omille teilleen eivätkä alkaneet metsästää minua vaikkapa jäniksenä. Olisi ollut kurja loppu joutua haukkojen ruuaksi.

Ihminen nimeltä Iiris: Mukaviakin asioita on tapahtunut. Mamma kertoi, että olen saanut kesän ja syksyn aikana postia.

En oikein ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta aina silloin tällöin töistä tullessaan hän kertoo terveisiä vaikkapa ihmiseltä nimeltä Iiris (hassua, että ihmisille annetaan koirien nimiä) tai Erjalta tai Tuulalta tai Alika-koiralta tai Olga-koiralta.

Sitten hän hellii minua tavallista pitempään, sillä terveiset minulle ovat usein rapsutuksia. Jee!

Amilla oma istuin: Joillakin terveisten lähettäjillä on ollut aikoja sitten oma mäyräkoira, joka on jättänyt jälkeensä paljon mukavia muistoja. Esimerkiksi Ami-nimiselle koirapersoonalle isäntä oli tehnyt traktoriin oman istuimen, jotta se sai olla mukana kaikissa maatalon touhuissa. Kuulostaa tosi hauskalta!

Jotkut myös kertovat, että seikkailuni tuntuvat tutuilta. Ilmeisesti meillä koiravekkuleilla on aika paljon yhteistä.

Mamma vihjasi, että nyt olisi kohteliasta kiittää kaikista terveisistä. Eli KIITOS! Jos tapaisin teidät kaikki, hyppisin innokkaasti jalkojanne vasten (ihmisten kielloista huolimatta) ja nuolisin naamasta, jos yhtään kumartuisitte.

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi