KUVA: RISTO AALTO Olisiko täällä minulle mitään? Ainakin herkullista juustoa näyttäisi löytyvän.

Herkkuja, herkkuja ja vielä lisää herkkuja

Nam, rakas päiväkirja. Se, kun ihmiset tulevat iltapäivällä työstä kotiin, on valtava ilonaihe. Se, että heillä on joskus ruokakassi mukanaan, tekee ilosta vielä suuremman. Sillä aikaa kun ihmiset riisuvat ulkovaatteita, minä työnnän pääni kassiin ja nuuskin, onko minulle mitään hyvää.

En auo ovia: Toinen kiva vaihe on se, kun kassin sisältöä puretaan jääkaappiin. Tai ylipäätään, kun kaapin ovea avataan. Koska jääkaappi on juuri minulle sopivalla korkeudella, pystyn yleensä tunkemaan pienen kuononi jostakin rakosesta jääkaappiin sisälle.

Yleensä siellä on nimittäin tosi hyviä tuoksuja: maksalaatikkoa ja makkaraleikettä ja juustoa ja joskus jotain herkullista hirvenlihaa.

Yleensä minut kuitenkin tönäistään pois. Vain kerran olen onnistunut kiskomaan ulos ihanan rapisevan pussin, jossa oli omaa koiranmakkaraani. Kiikutin nopsasti pussin valkoiselle matolle, revin sen auki ja söin kaiken. Nam!

En ole kuitenkaan opetellut itse avaamaan ovea, kuten jotkut koirat tekevät. Mamma on tämän asian kerran vahingossa lipsauttanut, vaikka hän heti sanoi, ettei minun saisi opetella samaa.

Ronkeli keiju: Pappa ja mamma ovat olleet aina vähän huolissaan syömisestäni. Olen syönyt aika vähän ja mielelläni myös valikoin annoksesta parhaat palat. Jos saan eteeni kupillisen nappuloita, odottelen aina hetken aikaa, jos sieltä tulisikin jotain parempaa.

Vaikka saisin syödäkseni valtaisan kasan ihan maailman parasta maksaa, syön sitä vain sen verran kuin jaksan. Jotkut koirulit syövät ihan kaiken ja ovat sitten paksuja ja ähkyjä ja huonovointisia pitkän aikaa.

Usein mäyräkoirat ovat aika ahmatteja. Kun minä en sellainen ole, ihmiset ovat nimittäneet minua sintiksi ja ronkeliksi ja keijuksi ja laiheliiniksi.

Onneksi Risto lapsuuskodistani, eli siis kasvattajani, sanoi että olen ihan sopivassa kunnossa. Hän tunnusteli kylkiäni ja sanoi että kylkiluut tuntuvat. Se tarkoittaa, etten ole liian laiha, vaan ihan sopivissa mitoissa.

Ja oli se tunnustelu muutenkin vähän hauskaa, sillä hih, kun meinasi kutittaa!

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi