KUVA: IIRIKSEN KOTIALBUMI Hmm, ei pahempaa tämä Viirun ruoka. Taitaa oikeastaan olla parempaa kuin omat nappulani tällä hetkellä.

Kohtauksia kissan kanssa, osa 2

Rakas päiväkirja! Niin, aloimme jo siis Viiru-kissan kanssa lähestulkoon tottua toisiimme. Ei meistä kavereita olisi tullut, mutta tunnelma pihamaalla oli jo ihan levollinen. Seurasimme molemmat kiinnostuneesti toistemme puuhia. Varsinkin minä seurasin Viirua, sillä olenhan kuitenkin tämän talon emäntä (ja prinsessa).

Mamma aina silloin tällöin valittaa, kuinka kranttu olen syömään. Minua pitää kuulemma houkutella ja maanitella, ja siltikään ei pöperö meinaa kelvata. Tässä asiassa voisin kyllä pyytää mammaa katsomaan peiliin. Mitäs on opettanut odottamaan parempaa!

Olin siis ollut ilmeisesti krantulla tuulella ja aika nälkäinen, ja haistoin Viirun ruokakupin jo kaukaa. Tietenkin menin haistelemaan, maistoinkin vähäsen – ja hups, nuolin koko lautasen tyhjäksi. Oikeastaan yllätyin itsekin, kuinka hyvää murkinaa ne teräväkyntiset saavat.

Sitten pihapiirissä asustavat ja vierailevat muut eläimet kuten varikset, orava ja siili, tulivat leikkiin mukaan.

Lopulta asetelma oli tämä: Viiru maistelee omaa ruokaansa, ja minä kärkyn. Heti kun mahdollista, minä käyn syömässä kaiken kissanruuan lautaselta. Omaan ruokaani en koskekaan. Orava tulee ja mutustelee minun ruokaani hartaasti nappula kerrallaan. Siili käy syömässä loput yön aikana, ja viimeksi varikset levittävät lautaset ja kupit pitkin pihamaata.

Nyt minua on sitten nimitelty mirriksi.

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi