Lapin luonto luo outoa taikaa

Rakas päiväkirja! Mäyräkoiran, ja koiran kuin koiran, mielestä on kauhean kätevää, jos hänen ihmiseläjänsä pitävät luonnossa liikkumisesta. Onneksi minulla on käynyt hyvä tuuri.

Papan kanssa olen käynyt pitkillä vaellusreissuilla eri puolilla Suomea. Tällä kertaa olimme Lapissa Sallan lähellä, ja mukana oli myös mäyräkoiraystäväni Toivo. Kyllä meillä olikin Toivon kanssa hauskaa! Johdimme seuruettamme vuorotellen: väliin minä olin edellä, välillä Toivo. Nuuskimme maata ja ilmaa Olisimme mieluusti juosseet vapaana, mutta vaellusreiteillä koirien tulee olla hihnassa.

Yksi huono puoli: Ainoa huono puoli retkellämme oli, että silloin tällöin ripsautti vettä. Se ei nimittäin meidän mäyräkoirien mielestä ole yhtään mukavaa. Niinä hetkinä pysähdyimme pitelemään sadetta puun alle.

Lepotauot tulivat muutenkin tarpeeseen, sillä päivämatkat olivat aika pitkiä. Ei sillä, ettenkö minä jaksaisi: olen talvellakin juosta lekuttanut kolmenkymmenen kilometrin matkan ihmiseläjien hiihdellessä edellä. Tauolla saimme Toivon kanssa jotkut pienet herkut mutusteltaviksi.

Varsinaisen ruuan saimme illalla, kun majoituimme mökkiin. Tällä kertaa emme siis nukkuneet teltassa. Minä nukuin papan jalkopäässä, kuinkas muuten.

Toivo leiskautti lähteeseen: En edelleenkään erityisesti pidä uimisesta, vaikka tänä kesänä olenkin uinut enemmän kuin aikaisemmin. Toivo sen sijaan on niissä touhuissa vihmerämpi, ja hän tekikin huvittavan tempun. Ihmiset joivat taukopaikalla vettä kirkkaasta lähteestä. Toivo joi myös ja tuumasi, että nyt virkistäydytään samalla. Hän hypätä leiskautti lähteeseen uimaan, mutta tuli äkkiä pois, sillä lähdevesi on tosi kylmää.

Ai niin. Tänä syksynä tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun aloitin päiväkirjan pitämisen. Kyllä tässä onkin tapahtunut kaikenlaista sinä aikana. Aikuista minusta ei kuitenkaan ole tullut: vieläkin moni ihminen luulee ihan pennuksi.

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi