Prinsessa pukluimuri on innostuneen kummissaan

Huh huh, rakas päiväkirja. Nyt se sitten on täällä. Se, joka asui mamman rantapallomahassa, ja kenen tavaroita meille on ilmestynyt kaikki paikat täyteen.

Se on aika kummallinen otus. Ensinnäkin se on tosi pieni. Se ei huomaa minun suloisuuttani juuri ollenkaan, eikä yhtään yritä silittää tai paijata minua. Ei se edes liiku mihinkään, vaan makaa lotkottaa paikallaan ja joskus heiluttaa pikku kättään.

Mutta ääntä siitä lähtee! Rytmini on mennyt ihan sekaisin, kun öisinkin pitää tarkkailla tilannetta ja kuunnella sen huutoa. Ja se on joka paikassa mukana, usein lenkilläkin. Ja ihmiseläjät touhuavat sen ympärillä koko ajan.

Aluksi en edes ollut varma, onko se koira vai ihminen. Ihmiseläjiin se kuuluu, se on kummallinen pikkuihminen. ”Iiris ei olekaan enää ainoa prinsessa”, mamma totesi kerran.

Ihmiseläjiä vähän jännitti, miten minä tulokkaaseen suhtaudun. Ihan turhaan, minähän olen aina innoissani kaikista uusista tyypeistä, ja yritän nuolla niiden naamat. Pikkuihmisenkin pikkunaamaa olen lipaissut, monta kertaa, vaikka mamma yrittää vähän rajoittaa.

Mutta hivenen kova paikka oli tajuta, ettei se lähde ollenkaan pois. Olen luonut mammaan merkitseviä katseita ja yritän näyttää paikkani. En esimerkiksi haluaisi lähteä kenenkään muun kuin mamman kanssa lenkille, ja seuraan häntä joka paikkaan. Joskus yritämme mahtua kaikki samaan nojatuoliin.

Hyvälle se pikkuihminen kyllä tuoksuu. Mamma on yllättänyt minut ainakin kaksi kertaa nuolemasta sen pipoa ja lapasia. Ja hänen mielestään on kauhean kätevää, että nuolen kaikki maito- ja puklutahrat lattialta ja vaatteista ja sohvasta. Varsinainen pukluimuri.

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi