Äideistä parhain

Huh huh, rakas päiväkirja! On tämä äidin elämä raskasta. Pesän rakentaminen on rankkaa puuhaa, enkä voi jättää pieniä pentujani hetkeksikään. Tajusin nimittäin äskettäin, että olen todellakin äiti.

Olimme papan kanssa mökillä, ja lähdin aamulenkille kuten tavallista. Yhtäkkiä muistin, että jotain tärkeää unohtui sisälle. Pyörähdin ympäri ja juoksin viivana takaisin mökille – pennut olivat jääneet sisälle mökkiin. Vuh, kamalaa!

Aloin ripeästi tehdä pesää minulle ja kolmelle suloiselle pennulleni. Keräsin ympärilleni vilttejä, ja kuovin niitä etutassuillani. Sitten nostelin armaat pentuni pesään: keltaisen, vähän kuluneen tennispallon, vinkuvan muovisämpylän ja keltaisen muovisen kumiankan. Nuolin heidät puhtaaksi ja sivelin hellästi kuonollani, kuten kunnon koiraemon kuuluukin.

Nyt en väisty pentujeni luota hetkeksikään. Hoidan heitä niin hyvin kuin äitikoira vain kykenee: varustan pesää, nuolen ja hoivaan. Nukun kylki kyljessä Pallon, Sämpylän ja Ankan kanssa. Lenkille en haluaisi lähteä ollenkaan, ja suostun käymään vain hätäisesti pissalla. Illalla, kun minun pitäisi päästä ihmiseläjien viereen sänkyyn nukkumaan, pappa nostaa pentunikin sänkyyn.

Ihmiseläjät ovat puhuneet keskenään, että minulla on valeraskaus. Että oikeasti en ole äiti, vaikka luulenkin niin. Joskus tyttökoirille saattaa tulla sellainen vaihe, ja heidän nisistään saattaa jopa tulla maitoa, vaikka pennut eivät olekaan oikeita pentuja.

Pyh, sanon minä, ja kohennan vilttejä. Tämän äidimpi ei voi mäyräkoira olla.

maija.voutila@ keskisuomalainen.fi